Available languages

Taxonomy tags

Info

References in this case

References to this case

Share

Highlight in text

Go

Tärkeä oikeudellinen huomautus

|

61997C0085

Julkisasiamiehen ratkaisuehdotus Mischo 19 päivänä toukokuuta 1998. - Société financière d'investissements SPRL (SFI) vastaan Belgian valtio. - Ennakkoratkaisupyyntö: Tribunal de première instance de Liège - Belgia. - Arvonlisävero - Vanhentumisaika - Alkamisajankohta - Laskemistapa. - Asia C-85/97.

Oikeustapauskokoelma 1998 sivu I-07447


Julkisasiamiehen ratkaisuehdotukset


1 Tribunal de première instance de Liègen käsiteltävänä on asia, jossa asianosaisina ovat Société financière d'investissements SPRL (jäljempänä SFI) ja Belgian valtio. Asia koskee SFI:n verovelkaa, jonka kantamiseksi Belgian veroviranomaiset ovat ryhtyneet pakkotoimenpiteeseen. SFI on vastustanut tätä pakkotoimenpidettä eri riitauttamisperustein. Se väittää muun muassa toisaalta, että vanhentuminen estää veroviranomaisten veronkantotoimenpiteen ja toisaalta se vetoaa siihen, että veroviranomaisten käyttämä laskentatapa, jolla ne määrittelevät yhtiön osakkaalleen tai työntekijälleen tämän yksityiseen käyttöön antamasta autosta muodostuvan luontoisedun arvon, on oikeudellisesti virheellinen. Koska SFI:n esittämät perusteet liittyvät yhteisön oikeuteen, kansallinen tuomioistuin on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavat kaksi ennakkoratkaisukysymystä:

"1) Onko sellainen arvonlisäveroviranomaisten kanta yhteensoveltuva kuudennen arvonlisäverodirektiivin 4 ja 10 artiklan kanssa, jonka mukaan veronkantoa koskeva vanhentumisaika ennen arvonlisäverovelvolliseksi rekisteröimistä toteutettujen verollisten liiketoimien osalta alkaa kulua sen kuukauden 20. päivästä, joka seuraa sitä vuosineljännestä, jonka aikana kyseinen verovelvollisen rekisteröinti tapahtui?

2) Onko sellainen järjestelmä Rooman sopimuksen 95 artiklan ja kuudennella arvonlisäverodirektiivillä käyttöön otetun 'verotuksen neutraalisuuden' periaatteen vastainen, jossa yhtiön työntekijälle annettuihin luontoisetuihin liittyvä arvonlisävero lasketaan 'mukaan (en dedans)' silloin, kun työnantaja maksaa Belgian arvonlisäveron, ja jätetään 'ulkopuolelle (en dehors)' silloin, kun maksetaan toisen jäsenvaltion arvonlisävero?"

2 Ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevassa päätöksessä on vain vähän tietoja kansallisen tuomioistuimen käsiteltävänä olevaa riita-asiaa koskevista tosiseikoista ja oikeudellisista seikoista. Tämä ennakkoratkaisukysymysten esittämiseen liittyvän asiayhteyden selvittämättä jättäminen, joka muissa olosuhteissa voisi olla este hyödyllisen vastauksen antamiselle, ei mielestäni nyt käsiteltävässä asiassa aiheuta todellista ongelmaa. Kansallinen tuomioistuin esittelee ensimmäisessä kysymyksessään Belgian veroviranomaisten kannan arvonlisäveron kantamisessa sovellettavan määräajan alkamisajankohdan vahvistamisen osalta, ja se kysyy yhteisöjen tuomioistuimelta, onko tämä kanta - jonka on oletettava perustuvan asiaa koskevien kansallisten säännösten oikeaan tulkintaan - yhteensoveltuva yhteisön oikeuden ja erityisesti jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta - yhteinen arvonlisäverojärjestelmä: yhdenmukainen määräytymisperuste 17 päivänä toukokuuta 1977 annetun kuudennen neuvoston direktiivin 77/388/ETY(1) (jäljempänä kuudes direktiivi) 4 ja 10 artiklan kanssa. Kyseessä on asia, joka voidaan ratkaista ilman, että tunnettaisiin SFI:n ja veroviranomaisten välisen kiistan yksityiskohdat.

3 Toinen kysymys on epäselvempi, tosin vain sen vuoksi, että siinä käytetään yhteisön arvonlisäverodirektiiveille vierasta terminologiaa eli "ulkopuolelle jättämistä" (calcul en dehors) ja "mukaan laskemista" (calcul en dedans). Lisäksi kansallinen tuomioistuin pyytää yhteisöjen tuomioistuinta harjoittamaan valvontaa ottaen huomioon samalla sekä erään perustamissopimuksen määräyksen että yhteisön arvonlisäverojärjestelmän periaatteen. Toisen kysymyksen monimutkaisuus on kuitenkin enemmänkin näennäistä kuin todellista. Asiakirja-aineiston ja suullisessa käsittelyssä esitettyjen huomautusten tarkastelusta ilmenee, että itse asiassa halutaan tietää, mikä on huomioon otettava veron peruste, kun kyseessä on arvonlisäveron soveltaminen luontaisetuun, joka muodostuu siitä, että työntekijän käyttöön annetaan yrityksen omaisuutta, jonka osalta arvonlisävero on maksettu toisessa jäsenvaltiossa. Tähänkin kysymykseen voidaan antaa hyödyllinen vastaus viittaamatta SFI:n täsmälliseen asemaan.

Ensimmäinen kysymys

4 Ensimmäisen kysymyksen osalta on ensinnäkin huomattava, että se, että yhteisöjen tuomioistuinta pyydetään arvioimaan veroviranomaisten omaksuman kannan yhteensoveltuvuutta yhteisön oikeuden kanssa, johtuu siitä, että SFI vastustaa tätä kantaa esittäen perusteita, jotka koskevat yhteisön oikeutta. SFI:n mukaan vanhentumisajan on alettava kulua velallisen hyväksi siitä hetkestä alkaen, jona hänen velkansa syntyy ja jona velkoja vastaavasti voi vaatia saatavaansa.

5 SFI:n mukaan yhteisön oikeus liittyy tähän asiaan, koska kuudennen direktiivin 10 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

"1. Tässä tarkoitetaan:

a) 'verotettavalla tapahtumalla' tapahtumaa, jonka johdosta verosaatavan syntymiselle välttämättömät oikeudelliset edellytykset täyttyvät;

b) 'verosaatavan syntymisellä' veroviranomaisille lain nojalla tietystä hetkestä alkaen annettua oikeutta vaatia veronmaksuvelvolliselta veron maksamista, vaikka maksua voitaisiinkin lykätä."

6 Tämän päätelmän mukaisesti vanhentumisajan alkamispäivä perustuu yhteisön oikeuteen, koska tämä päivä ei voi olla muu kuin verosaatavan syntymisajankohta, joka on vahvistettu kuudennessa direktiivissä päiväksi, jona direktiivissä määritelty verotettava tapahtuma toteutuu. Valitessaan toisen päivän Belgian lainsäätäjä on SFI:n mukaan rikkonut kuudetta direktiiviä, ja SFI voi verovelvollisena vedota tähän rikkomiseen.

7 Tämä ankaralta tuntuva päätelmä on kuitenkin hylättävä, koska se perustuu epätarkkoihin olettamuksiin. Ensimmäinen epätarkkuus johtuu siitä, että verosaatavan syntyminen on ymmärretty virheellisesti. Veroa ei tarvitse välittömästi maksaa sen vuoksi, että saatava syntynyt. Verosaatava on syntynyt, koska verotettava liiketoimi on suoritettu tai, kuudennen direktiivin sanamuodon mukaisesti, koska verotettava tapahtuma on toteutunut. Se seikka, että verosaatava on syntynyt, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että verovelallisen olisi maksettava se heti. Kuvitellaanko, että kauppias maksaa päivittäin valtion kassaan sen arvonlisäveron määrän, joka hänen on maksettava päivän aikana suorittamistaan myynneistä? Yhteisön lainsäätäjä on tehnyt tämän terveen järjen mukaisen eron verosaatavan syntymisen ja sen maksamisen välillä, mikä ei ole hämmästyttävää. Tämä ilmenee paitsi kuudennen direktiivin 10 artiklasta, jonka sanamuotoa on jo tarkasteltu, myös sen 22 artiklasta, jonka 4 ja 5 kohdassa säädetään seuraavaa:

"4. Verovelvollisen on tehtävä ilmoitus jäsenvaltion vahvistamassa määräajassa. Määräaika ei saa olla pitempi kuin kaksi kuukautta kunkin verokauden päättymisestä. Jäsenvaltiot voivat vahvistaa verokauden kuukaudeksi, kahdeksi kuukaudeksi tai kolmeksi kuukaudeksi. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin vahvistaa eri pituisia kausia, jotka eivät kuitenkaan saa olla yhtä vuotta pidempiä.

Ilmoituksessa on annettava kaikki tiedot, jotka ovat tarpeen syntyneen verosaatavan määrän ja tehtävien vähennysten määrän toteamiseksi, mukaan lukien tarvittaessa veroon ja vähennyksiin liittyvien liiketoimien sekä vapautettujen liiketoimien kokonaismäärä, jos se on tarpeen veron määräytymisperusteen toteamiseksi.

5. Verovelvollisen on maksettava arvonlisäveron nettomäärä ilmoituksen tekemisen yhteydessä. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin asettaa maksun suoritukselle eri määräpäivän tai vaatia ilmoituksen ennakkomaksun."

8 Tästä ilmenee selvästi, että verosaatavan syntyminen on tekninen käsite, jota ei pidä sekoittaa velvollisuuteen maksaa tosiasiallisesti arvonlisävero. Se liittyy erityisesti yhteisön arvonlisäverojärjestelmälle ominaiseen vähennysmekanismiin, mikä ilmenee kuudennen direktiivin 17 artiklan 1 kohdasta, jonka mukaan vähennysoikeus syntyy, kun vähennyskelpoista veroa koskeva verosaatava syntyy. Vähennysmekanismista, josta säädetään kuudennen direktiivin 17-20 artiklassa, ilmenee jo sen rakenteen vuoksi selvästi, että arvonlisäveron määrä, joka toimijan on maksettava, ei periaatteessa ole se, joka aiheutuu tämän toteuttamista verotettavista liiketoimista ja jotka ovat johtaneet arvonlisäverosaatavan syntymiseen, koska valtion kassaan tosiasiallisesti maksettavan määrän määrittämiseksi on vähennettävä ne arvonlisäveron hyvitykset, jotka toimija saa maksettuaan veroa silloin, kun hän on hankkinut toimintansa harjoittamiseksi tarpeellisia tavaroita ja palveluja. Tämä syntyneen saatavan ja maksettavan määrän välisen yhtäläisyyden puuttuminen estää sekä käsitteellisellä tasolla että verotusmenettelyn tasolla sen, että saatavan syntyminen ja vanhentumisajan alkamisajankohta sekoitetaan keskenään.

9 Toinen SFI:n perustelujen virheellinen olettama koskee kuudennen direktiivin soveltamisalan tasoa. SFI:n mielestä arvonlisäveron kantamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt kuuluvat tällä direktiivillä toteutetun yhdenmukaistamisen piiriin. Näin ei kuitenkaan selvästikään ole.

10 Kuten Belgian hallitus on perustellusti huomauttanut, jo pelkästä kuudennen direktiivin alakohtien silmäilystä ilmenee, että vaikka tämä direktiivi kattaakin kaikki yhteisön arvonlisäverojärjestelmän aineellisoikeudelliset näkökohdat, sillä ei säännellä lähestulkoonkaan kaikkia kyseisen järjestelmän toimintaa koskevia menettelyllisiä yksityiskohtia, sillä ainoat niitä koskevat säännökset ovat veronmaksuvelvollisten velvoitteita koskevan XIII osaston säännökset, joihin on lisätty edellä mainittu 22 artikla. Huomautettakoon ohimennen, että 22 artiklassa itsessään jätetään huomattava harkintavara jäsenvaltioille sekä sen verokauden määrittelyn osalta, jonka aikana verovelvollisen on tehtävä ilmoitus, että sen määräajan vahvistamisen osalta, jonka kuluessa ilmoitus on jätettävä, ja myöskin sen osalta, milloin verovelvollisen on tosiasiassa maksettava vero.(2)

11 Sille, että arvonlisäveron kantamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt jäävät suurelta osalta yhteisön suorittaman yhdenmukaistamisen ulkopuolelle, saadaan vahvistusta arvonlisäveroa koskevasta keskinäisestä avunannosta Euroopan maatalouden ohjaus- ja tukirahaston rahoitusjärjestelmään kuuluvista toimista aiheutuvien saatavien sekä maatalousmaksujen ja tullien perinnässä 15 päivänä maaliskuuta 1976 annetusta neuvoston direktiivistä 76/308/ETY(3), sellaisena kuin se on muutettuna 6.12.1979 annetulla neuvoston direktiivillä 79/1071/ETY.(4) Kuten Belgian hallitus on huomauttanut, sen lisäksi, että direktiivissä 76/308/ETY ei ole yhtään viittausta arvonlisäveron kantamista koskeviin yhteisiin sääntöihin, sen 6 artiklan 1 kohdassa säädetään nimenomaisesti, että "[v]iranomaisen, jolle pyyntö osoitetaan, on toimitettava avunantoa pyytävän viranomaisen pyynnöstä perinnän mahdollistavassa asiakirjassa tarkoitettujen saatavien perintä kotipaikkajäsenvaltiossa syntyneiden vastaavien saatavien perintään sovellettavien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten mukaisesti", ja tämä perustuu arvonlisäveron kantamista koskevan yhteisen järjestelmän puuttumista koskevaan olettamaan.

12 Ensimmäisen kysymyksen osalta jää vielä tarkasteltavaksi kysymys siitä, onko Belgian lainsäätäjä käyttänyt yhteisön oikeuden kanssa yhteensoveltuvalla tavalla sille kuudennessa direktiivissä jätettyä vapautta vahvistaa arvonlisäveron kantamista koskevat säännöt, kun se on ottanut käyttöön järjestelmän, jossa vanhentumisaika alkaa kulua sen kuukauden 20. päivästä, joka seuraa sitä vuosineljännestä, jonka aikana on rekisteröidytty arvonlisäverovelvolliseksi sellaisia arvonlisäverollisia liiketoimia varten, jotka on toteutettu ennen rekisteröitymistä. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan myös silloin, kun jäsenvaltiot toimivat niille yhteisön oikeudessa myönnetyn menettelyllisen autonomian rajoissa, ne eivät saa säätää sellaisista oikeussuojakeinoja koskevista säännöistä, joiden tarkoituksena on varmistaa oikeussubjektien yhteisöjen oikeuden välittömän oikeusvaikutuksen nojalla saamien oikeuksien säilyttäminen säätämällä epäedullisimmista säännöistä kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltioiden sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia, eivätkä ne saa olla sellaisia, että yhteisön oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta.(5)

13 Täsmennettäköön ensin, että Belgian lainsäädännössä vanhentumisaika alkaa kulua jo rekisteröityjen yritysten osalta sen kuukauden 20. päivästä, joka seuraa sitä vuosineljännestä, jonka aikana verollinen liiketoimi toteutettiin, toisin sanoen juuri siitä päivästä, jona päättyy yritykselle annettu määräaika, jonka kuluessa sen on jätettävä kyseistä ajanjaksoa koskeva ilmoitus. Tätä ei ole kiistetty, ja kiistäminen olisikin vaikeaa.

14 Belgian verolainsäädännössä tehty sen päivän valinta, jona sekä ilmoitus on jätettävä että maksu suoritettava, kuuluu täysin kuudennen direktiivin edellä mainitun 22 artiklan 4 ja 5 kohdan piiriin ja vanhentumisajan alkamisajankohdan vahvistamisessa täksi samaksi päiväksi on tiettyä johdonmukaisuutta. Kuten Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus on asianmukaisesti huomauttanut, olisi outoa, jos vanhentumisaika alkaisi kulua verovelvollisen hyväksi ennen sitä päivää, jona veroviranomaiset voivat tämän ilmoituksen saatuaan tarkistaa ilmoituksen paikkansa pitävyyden soveliaiksi katsomillaan tarkastuksilla ja päättää ilmoituksen mahdollisten epätarkkuuksien vaatimista oikaisutoimenpiteistä. Tämä merkitsisi osallistumista petokseen ja sitä, että haitattaisiin vakavasti veron kantamisesta vastaavien viranomaisten toiminnan tehokkuutta, jos rehellisten toimijoiden oikeusvarmuuden varmistamiseksi tarkoitettu, mutta samalla vähemmän rehellisten toimijoiden rankaisematta jättämisen varmistava vanhentumisaika alkaisi päivästä, jona veroviranomainen on verovelvollisen ilmoituksen puuttuessa täysin kykenemätön toimimaan valtion kassan edun mukaisesti, koska petos voidaan todeta vasta epätäsmällisen ilmoituksen jättämisestä lähtien.

15 Onko syytä arvostella tällaisen järjestelmän soveltamista sellaisesta uutta verovelvollista koskevaan erityistapaukseen, jossa vanhentumisajan alkamisajankohta siirretään tämän osalta sen kuukauden 20. päivään, joka seuraa sitä vuosineljännestä, jolloin veroviranomaiset ovat suorittaneet rekisteröinnin?

16 On totta, että kansallisen tuomioistuimen ratkaistavana olevaan asiaan liittyvien tosiseikkojen toteutumisen aikaan rekisteröinnistä ei ollut säädetty yhteisön oikeudessa ja että verovelvollisen asema ei aiheudu rekisteröinnistä vaan kuudennen direktiivin 4 artiklassa säädettyjen edellytysten täyttymisestä. En kuitenkaan ymmärrä, miksi olisi katsottava, että Belgian verolainsäädännöllä olisi rikottu yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä luotuja jäsenvaltioiden menettelyllisen itsenäisyyden rajoja, kun verovelvollisen ilmoitusvelvollisuus ja siihen liittyvä maksuvelvollisuus on lykätty siinä rekisteröinnin jälkeiseen aikaan. Mielestäni näyttää päinvastoin siltä, että vahvistamalla veroviranomaisten ja verovelvollisen välisten suhteiden lähtökohdaksi rekisteröintipäivä eli päivä, jona viranomaiset ovat tavalla tai toisella saaneet tietoonsa ilmoituksen toiminnan alkamisesta, kuten kuudennen direktiivin 22 artiklan 1 kohdassa säädetään, Belgian lainsäädännössä otetaan huomioon oikeusvarmuuden vaatimukset. Kerran rekisteröidyttyään verovelvollinen ei voi enää olla epävarma määräajasta, jonka kuluessa hänen on hoidettava kausittaiset velvollisuutensa, ja hänen hyväkseen kuluvasta vanhentumisajasta. Samoin veroviranomaiset voivat rekisteröinnin perusteella avata maksuvelvollisen nimellä asiakirja-aineiston ja huolehtia sen säännönmukaisesta seurannasta, kun taas tunnistamattomalta ja rekisteröimättömältä verovelvolliselta tulevien ilmoitusten ja maksujen vastaanottaminen voi aiheuttaa ikäviä sekaannuksia ennen kaikkea hallinnon moitteettoman toiminnan kannalta, ja se saattaa lisäksi olla verovelvollisen kannalta epäedullista.

17 Verovelvollisen ja viranomaisten suhteiden järjestäminen rekisteröinnin muodostamasta lähtökohdasta käsin on mielestäni järkevää, eikä sitä voida mielestäni mitenkään tulkita aikeeksi rajoittaa verovelvolliselle kuuluvien oikeuksien käyttämistä.

18 Ensimmäisen kysymyksen osalta tulen siis siihen lopputulokseen, että kuudennen direktiivin säännökset, erityisesti sen 4 artikla, 10 artiklan 1 kohta ja 22 artikla eivät estä sellaista kansallista lainsäädäntöä, jossa säädetään veron kantamisen vanhentumisajan alkamisajankohdaksi sen kuukauden 20. päivä, joka seuraa sitä vuosineljännestä, jonka aikana on tapahtunut rekisteröityminen arvonlisäverovelvolliseksi arvonlisäverollisia liiketoimia varten, jotka on toteutettu ennen kyseistä rekisteröitymistä.

Toinen kysymys

19 Toista kysymystä tarkastelen lyhyesti vain sen vuoksi, että siihen annettavaa vastausta koskevat mielipiteet ovat lähentyneet suullisessa käsittelyssä.

20 Kuten olen jo edellä 3 kohdassa todennut, tämä kysymys sisältää verotusoikeudellista terminologiaa, jota ei löydy kuudennesta direktiivistä. Ei kuitenkaan ole epäilystäkään siitä, että kansallinen tuomioistuin haluaa selvittää, mikä on se veron peruste, jonka perusteella lasketaan arvonlisävero, joka kuudennen direktiivin 6 artiklan 2 kohdan nojalla koskee yrityksen työntekijöilleen myöntämiä luontaisetuuksia, jos yritys on kääntynyt toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen palvelujen tarjoajan puoleen hankkiakseen työntekijöilleen palvelun. Onko tämän veron perusteen tarkemmin ottaen sisällettävä toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevaan palveluun liittyvä arvonlisävero, joka on maksettu siellä?

21 Kuten komissio on perustellusti todennut, on viitattava kuudennen direktiivin 11 artiklan A kohdan 1 kohdan c alakohtaan, jonka mukaan veron perusteen on oltava "edellä 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen liiketoimien osalta verovelvolliselle palvelujen suorituksesta aiheutuvien kustannusten määrä", ja kysyttävä, onko "aiheutuvien kustannusten määrällä" ymmärrettävä tarkoitettavan kaikki verot sisältävää määrää vaiko määrää, joka ei sisällä arvonlisäveroa.

22 Yhteisön arvonlisäverojärjestelmästä itsestään, jonka avulla vanhat liikevaihtoverojärjestelmät korvataan neutraalilla järjestelmällä, johtuu, että veroa on aina sovellettava sellaiseen veron perusteeseen, johon ei sisälly arvonlisäveroa.

23 Tämä sääntö sisältyi jo jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädäntöjen yhdenmukaistamisesta - yhteisen arvonlisäverojärjestelmän rakenne ja yhteiset soveltamissäännöt - 11 päivänä huhtikuuta 1967 annetun toisen neuvoston direktiivin 67/228/ETY 8 artiklaan,(6) ja yhteisöjen tuomioistuin on vahvistanut sen 5.5.1982 antamassaan tuomiossa,(7) joka koski maahantuotujen käytettyjen tavaroiden verotusta. Kuudennessa direktiivissä tämä sääntö on sen 11 artiklassa, joka koskee maahantuonnista perittävää arvonlisäveroa.

24 Kyseessä on siis aivan tavallinen sääntö, jota ei sovelleta eri tavoin sen mukaan, onko palvelut tarjonnut kyseessä olevan jäsenvaltion alueelle sijoittautunut toimija vaiko toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut toimija.

25 Kuten Belgian hallituskin myöntää, ei siis ole juurikaan merkitystä sillä, että SFI:n tapauksessa sen työntekijöidensä yksityiseen käyttöön luovuttamat ajoneuvot oli vuokrannut Luxemburgiin sijoittautunut palvelujen tarjoaja.

26 Arvonlisäverottoman suorituksen arvon on kaikissa tapauksissa oltava veron perusteena kuudennen direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa säädettyä veron määräämistä varten.

27 Koska asia on näin, en näe, miten toisesta jäsenvaltiosta hankittuja suorituksia olisi syrjitty. Yhteisön arvonlisäverojärjestelmään liittyvän verotuksen neutraalisuuden periaatteen noudattaminen poistaa tarpeen vedota SFI:n tavoin EY:n perustamissopimuksen 95 artiklaan, - olettaen, että vaikka se koskeekin tavaroita, sitä voidaan soveltaa toisesta jäsenvaltiosta suoritettuihin palveluihin, - sekä EY:n perustamissopimuksen 59 artiklaan, mistä pitäisi päätellä, että Belgian verojärjestelmässä toisiin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden toimijoiden tarjoamat palvelut on tehty vähemmän houkutteleviksi belgialaisten yritysten kannalta.

28 Kuitenkin SFI:n ja Belgian hallituksen välillä näyttää olevan edelleen erimielisyyttä tavasta, jolla Belgian veroviranomaiset ovat laskeneet SFI:lle määrätyn arvonlisäveron määrän, sillä SFI väittää, että veroviranomaiset eivät todellisuudessa ole ottaneet veron perusteeksi verotonta määrää.

29 Tässä on kyse tosiasiakysymyksestä, jonka ratkaiseminen ei ole yhteisöjen tuomioistuimen tehtävä ja jota se ei kykene arvioimaan, koska sen hallussa olevasta asiakirja-aineistosta ei ilmene kaikkia tarpeellisia seikkoja.

30 Huomautan kuitenkin, että SFI ei ehkä tarvittavalla tarkkuudella perustele kantaansa, kun se kirjallisissa huomautuksissaan vetoaa tiettyihin lukuihin ja ehdottaa laskentamenetelmää sille arvonlisäverolle, joka sen on omasta mielestään tosiasiallisesti maksettava.

31 SFI väittää, että Belgian veroviranomaiset ovat ottaneet veron perusteeksi Luxemburgissa maksetun arvonlisäveron sisältävän määrän, ja se esittää laskelman oikean veron perusteen vahvistamiseksi, eli arvonlisäverottoman määrän, jolle se laskee Belgiassa sovellettua verokantaa vastaavan 25 prosentin suuruisen arvonlisäverokannan.

32 Vaikka Belgian veroviranomaiset olisivatkin virheellisesti asettaneet veron perusteeksi Luxemburgissa maksetun arvonlisäveron sisältävän määrän, kyseessä on kuitenkin 15 prosentin eikä 25 prosentin suuruinen arvonlisäverokanta.

33 Otaksun, että tässä on tapahtunut sekaannus, joka voidaan selvittää kansallisessa tuomioistuimessa.

34 Koska yhteisöjen tuomioistuimen on rajoituttava tulkitsemaan yhteisön oikeutta, ehdotan, että toiseen kysymykseen vastattaisiin, että kuudennen direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua veroa vahvistettaessa veron peruste ei saa sisältää yrityksen henkilöstönsä yksityiseen käyttöön hankkimasta tavarasta tai palvelusta maksamaa arvonlisäveroa.

Ratkaisuehdotus

35 Näin ollen ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin vastaisi

ensimmäiseen kysymykseen seuraavasti:

Jäsenvaltioiden arvonlisäverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta - yhteinen arvonlisäverojärjestelmä: yhdenmukainen määräytymisperuste - 17 päivänä toukokuuta 1977 annetun kuudennen neuvoston direktiivin 77/388/ETY säännökset ja erityisesti sen 4 artikla, 10 artiklan 1 kohta ja 22 artikla eivät estä sellaista kansallista lainsäädäntöä, jossa säädetään veron kantamista koskevan vanhentumisajan alkamisajankohdaksi sen kuukauden 20. päivä, joka seuraa sitä vuosineljännestä, jonka aikana on tapahtunut rekisteröityminen arvonlisäverovelvolliseksi arvonlisäverollisia liiketoimia varten, jotka on toteutettu ennen kyseistä rekisteröitymistä.

ja toiseen kysymykseen seuraavasti:

Kuudennen direktiivin 77/388/ETY 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun veron määräämisen osalta käytetty veron peruste ei saa sisältää yrityksen henkilöstönsä yksityiseen käyttöön hankkimista tavaroista tai palveluista maksamaa arvonlisäveroa.

(1) - EYVL L 145, s. 1.

(2) - Asia 42/83, Dansk Denkavit, tuomio 10.7.1984 (Kok. 1984, s. 2649), johon Saksan hallitus on perustellusti vedonnut kirjallisissa huomautuksissaan.

(3) - EYVL L 73, s. 18.

(4) - EYVL L 331, s. 10.

(5) - Ks. mm. yhdistetyt asiat C-430/93 ja C-431/93, Van Schijndel ja Van Veen, tuomio 14.12.1995 (Kok. 1995, s. I-4705).

(6) - EYVL 1967, 71, s. 1303.

(7) - Asia 15/81, tuomio 5.5.1982, Schul (Kok. 1982, s. 1409).